Veneilykautta, kuivalla maalla – Suomi

Otteita varustamomme talviaskareista…

1. Näytös

-Muistatko, kun kesällä kone meinasi pari kertaa sammua kun tankki oli alle puolillaan?

-Joo, toki.

-Tyhjäsin tankin, taisin löytää syyn.

Löpötankin pohjat, saattaa hieman vaikuttaa käyntiääneen.

2. Näytös

-Tiesitkö, että täällä lokerossa on löpöä?

-Hmmm…

-Niin, täällä lokerossa, sohvan alla, on löpöä.

-Hmmm… niin, onhan täällä vähän haissut sen jälkeen, kun irrotin tankin.

-Johtuu varmaan siitä, että täällä lokerossa on löpöä.

-Ei, ei siellä ole löpöä, se on vaan vähän haissut tankin irrottamisen jälkeen.

Jokunen desi löpöä lokeron pohjalla, toimi hyvin hajustimena.

3. Näytös

-Pitäisikö jo lähteä pois?

-Joo, ihan kohta. Irrotan vain tämä rustinraudan, kun olen jo aloittanut.

…20 min myöhemmin…

-Niin, lähdetäänkö?

-Joo, ihan kohta. Heti, kun tämä rustinrauta irtoaa.

…ja 10 min myöhemmin…

-Mennäänkö?

-Ihan kohta, tämä on melkein irti.

Uuden oloinen osa, veneen ikään nähden, eikä mitään merkkejä kulumisesta. Oli kiva nähdä tämäkin.

Se oli siinä, snif – Suomi

Loppukaudesta iski jälleen tuttu purjehdusinto. Vaikka kesällä jokunen viikonloppu jäi käyttämättä, niin syyskuussa ei.

Syyskuussa, iltojen lyhentyessä, päädyimme kokeilemaan ensimmäistä kertaa yhtä lähisaaristamme ja vietimme yön Vasikkasaaressa. Kaikki kunnia luononsatamille ja metsänsiimeksessä suoritetuille saarikävelyille, mutta Vasikkasaari tarjosi pitkästä aikaa aivan uudenlaisen saarikokemuksen. Tällä kertaa emme ihailleet lintutorneja vaan öljysäiliöitä, hylättyä taloa, ruostunutta sektoriloistoa ja muita urbaaneja asioita.

Maastoutunut öljysäiliö.

Isohko blogi. Valkoinen sytkäri mittatikkuna. Tämä liittyi jotenkin...

...tähän. "Dragprovninhn plats för fatyg" siinä sanotaan.

Oma vene oli päätetty siirtää talvehtimaan ennen kisakauden päättymistä, eli lokakuun alkupuolella. Vajaan sadan mailin siirto länteen tuntui hieman yksinäiseltä, lokakuisena viikonloppuna Porkkalan selällä oli selkeästi vähemmän liikennettä kuin juhannuksena. Viimeisen lomapurjehdusviikonlopun tunnelmaa ei myöskään nostanut sunnuntaiaamuna löytynyt kivi. Onneksi vauhtia oli kovin vähän, eikä miehistö tai vene vahingoittunut kolauksessa. Kivi tarjosi kuitenkin gasteille epätavallisen esityksen kun vielä nukkumassa ollut kippari liikahti punkasta, tavoistaan poiketen, kerralla ja vauhdikkaasti.

Kisattua tuli loppukaudesta Turkisregatan ja Karvalakkikisan verran ja kivaa oli. Hieman vain mietityttää, että ovatko muut tosi hyviä vai me kovin huonoja? Karvalakki ei tänä vuonna edes tuntunut Karvalakilta. Ei broutseja, hypötermiaa, märkiä sukkia tai mitään muutakaan mikä aikaisempina vuosina on kuulunut oleellisesti kisaan. Karvalakki on aiemmin tarjonnut hyvän muistutuksen siitä miksi kausi jossain vaiheessa kannattaa lopettaa, jos ei satu tykkäämään hypotermiasta, tänä vuonna ei ja on pakko miettiä tuliko vene nostettua liian aikaisin?

Katuminen ei vain auta, oma vene on kuivilla, gatsivene mastoton ja minä suruissani. Miksi, oi miksi, asun täällä missä kausi on säälittävän lyhyt ja ilmasto muutenkin kamala?

Kukakohan tarvitsisi johonkin lämpimään gastia joka puhuu paljon, mutta on muuten varsin harmiton…?

Omistamisen iloja – Suomi

Ei purjehtiva ystäväni kysyi hetki sitten kaduttaako veneen osto, koska “teillä on kokoajan jotain ongelmia”. Nyt kun loppukaudesta miettii kauden saldoa, niin ehkä jotkut asiat olisivat voineet olla toisinkin.

Tilastotieto, vaikka turhakin, on aina mielenkiintoista. Loki ei ole toiminut koko kesänä, joten purjehdituista maileista ei oikeastaan ole käsitystä. GPS on sentään kertonut jonkinlaisen arvion nopeudesta, mutta trimmaamiseen apua maksimissaan 4 satelliittia ymmärtävästä laitteesta ei ole hyvin hitaan reaktionopeutensa vuoksi. Kaiku toimii suuriman osan ajasta, mikä on parempi kuin ei ollenkaan. Tuulimittaria ei ole, mutta vindex on pyörinyt ongelmitta koko kesän.

Alkukaudesta ihmettelimme koneen alle jostain kertyvää vettä ja pakoputkesta tulevan jäähdytysveden vähäistä määrää. Hieman yhteenlaskua ja vika löytyi: pakoputki halki. Vaihdon jälkeen sisälle kertyvä vesi väheni ja pakoputkesta tuleva jäähdytysvesi lisääntyi. Pakoputken hankinta oli ensimmäisen asia joka muutti aivan uudella tavalla konkreettiseksi jo etukäteen tiedetyn tosiasian veneosien korkeista hinnoista. Onhan noita ihmetelty ennenkin, mutta asia tulee aivan eri tavalla selväksi kun raha menee omalta, eikä jonkun muun, visalta.

Kikkapuomi ja ponneton kaasujousi. Kaurapuuropyörä on ollut hyvä juhta koko kesän.

Lisäksi joitain pieniä asioita on toki hajoillut pitkin kautta. Istumalaatikon pohja on halki. Etustaagin kiinnitystä on jouduttu tukemaan, kun rusti meinasi painua kannesta läpi. Purjeet osoittautuivat tavallistakin hyödyllisemmiksi, kun toinen potkurinlapa päätti hylätä varustamomme. Mutta mitäpä pienistä, kun vene kelluu ja masto on pystyssä.

Tässä muutamia esimerkkejä kesän varrelta, mutta onneksi Suomen talvi on pitkä, kuten huoltolistakin.

Wally Kruunuvuorenselällä. Onneksi ei ole tuollaista, kun isommasta veneestä on vain isommat murheet

Repaleinen loma – Suomi

Kun oma vene muuttui haaveesta tosiasiaksi aloin tietysti välittömästi suunnitella kesälomaa. Ensimmäsitä kertaa saisin päättää (ainakin melkein) itse mihin lomallani lähtisin. Ahneus ja suuruudenhulluus iskivät välittömästi, koska kyllähän sitä pitäisi päästä johonkin missä aiemin ei ole käyty. Eli laskuista saattoi jättää suoraan pois Ahvenanman, Turun saariston, Gotlannin, Väinämeren ja muutaman muunkin lähialueen. Koska etelässä on tänä vuonna käyty siirtoreissujen myötä, ryhdyin haaveilemaan pohjoisesta. Höga Kusten on näkemättä ja jos sinne asti lähtisi niin toki reissu olisi syytä suorittaa loppuun… Eli kesälomasuunnitelma oli valmis: lähtisimme Höga Kustenin kautta Tornioon.

Onneksi varustamon muut osakkaat saivat puhuttua hieman järkeä päähään. Yli tuhannen mailin kesäreissu, näillä lomamäärillä ja pikkuveneellämme ei ehkä olisi aivan järkevin ratkaisu. Päädyimme lähialueista tuntemattomimpaan ja suuntasimme itään. Loppujen lopuks kellään meistä ei ollut kovin pitkää yhtenäistä lomaa ja kesän purjehdukset tuntuivat paikoin koostuvan lähinnä aikataulujen miettimisestä ja bussimatkailusta, joten jääminen lähialuelle oli oikea ratkaisu.

Etukäteen en ajatellut muutamien loman katkaisevien työpäivien vaikuttavan lomaan kovinkaan paljon, mutta toisin kävi. Rasitteeksi muodostui lähinnä jatkuva aikatauluttaminen ja liian monet käynnit samoissa paikoissa. Lähinnä liiankin tutuiksi tulivat Kotka ja Hamina, koska paikkoja mihin veneen voisi jättää muutamaksi päiväksi ja mistä pääsisi matkaa jatkamaan julkisilla ei ole Helsingin itäpuolella kovin montaa. Kotkan ja Haminan lisäksi on lähinnä  Porvoo ja Loviisa, jotka molemmat ovat varsin sisällä ja siten mereltä katsottaessa kaukana. Ja valitettavan monta paikkaa jäi näkemättä, kun kerralla käytettäviä päiviä oli rajallisesti.

Valtakunnan raja 600m.

Kävimme, satamakirjan mukaan, Suomen itäisimmällä merilaiturilla, Virolahdella. Oli hieno kokemus nähdä keltaiset poijut joista alkoi raja-alue ja mustat poijut joiden takana oli Venäjä. Ensimmäistä kertaa näin konkreettisen rajan myös merialueella. Itse Virolahti ei paljoa tarjonnut. Lähemmäs kahden kilometrin kävely keskustaan kun ei innostanut.

Alle tuhannen asukkaan Klamilassa suuntasimme kuitenkin reippaasta kävelymatkasta huolimatta markkinoille. Markkinoilla ihmettelimme venekunnallemme aiemmin täysin tuntemattonta tuotetta, hapanvelliä, ja voitimme arpajaisista kaksi kiloa avomaankurkkuja. Kurkkujen saaminen syötyä ennen pilaantumista vaati jo hieman ruokasuunnittelua, mutta mm. aamiaiseksi tarjotun kurkkukeiton avulla selviydyimme malllikkaasti.

Aamupala: kurkkukeitto.

Saarikohteista erityisesti jäivät mieleen Ulko-Tammio sodanaikaisine autiotupineen, tykkeineen ja bunkkereineen, Majasaari jossa oli ehkä hienoin näkemäni keittokatos ja Kotkan Kaunissaari ja erityisesti saaren museo.

Helsingistä itään on tietenkin vähemmän rannikkoa kuin länteen, mutta silti monia hienoja ja erilaisia paikkoja ja mikä parasta, ilman ruuhkia. Parhaaseen loma-aikaan ei Saaristomereltä voi löytää itselleen omaa ankkurilahtea kuten idässä. Eikä yksikään satama ollut kertaakaan edes melkein täynnä. Kivaa oli, mutta ensi vuonna on päästävä kauemmas.

Kotia kohden – Hollannista Suomeen

Alkuperäinen suunnitelma vain satamayöstä muuttui satamapäiväksi, kun tuuli ei ennusteiden mukaisesti laskenutkaan vaan pyöri koko seuraavan päivän yli 40 solmussa.

Meidän rantapäivänämme ei auringonottajia näkynyt, vain muutama hurjaa vauhtia liikkuva liitovarjo.

Aamupäivän käytimme veneen ihmettelyyn ja iltapäivällä päätimme lähteä tutustumaan lähiympäristöömme. Otimme bussin ja matkustimme sillä IJmuidenin keskustaan. Jo matkalla huomasimme kaiken olevan kiinni. Hetken pohdisekelun jälkeen totesimme viikonpäivän olevan sunnuntai, olisi kai pitänyt yrittää ajatella viikonpäiviä ennen veneeltä lähtöä. Kun nyt kaupungille oli lähdetty päätimme käydä edes syömässä, vaikka avoinna olevan ruokapaikan löytäminen tuottikin vaikeuksia.

Vietin muutama vuosi sitten useamman kuukauden Hollannissa eivätkä kokemukseni olleet vain positiivisia, mutta ainakin tällä kertaa kokemus oli iloinen yllätys. Paikka ei näyttänyt luokseenkutsuvalta, mutta ovella oleva kyltti lupasi ruokaa ja ravintola oli auki. Sisällä erittäin ystävällinen tarjoilija kysyi juomatoiveet, tiedusteli mistä olemme kotoisin, pahoitteli, ettei ruokalistaa ollut kuin hollanniksi, mutta lupasi kääntää listan meille ja poistui hakemaan juomia. Oletin tietenkin saavani ruokalistasta suullisen käännöksen, mutta toisi kävi. Juomien mukana pöytään tuli myös suomeksi käännetty ruokalista. Käännös oli tehty jollain ilmaiskäännösohjelmalla. Se oli hieman huvittava, mutta ymmärrettävä.

Ruokalista 'Lunch' ja käännös 'Leivonnaiset'.

Kaikin puolin mukavan lounaskokemuksen kruunasi vielä takaisin satamaan saatu kyyti. Kun olimme tilaamassa laskua ei mukavaa tarjoilijaamme näkynyt enää missään ja saimme laskun toiselta tarjoilijalta. Päästyämme ravintolaa lähinnä oleviin liikennevaloihin pysähtyi juuri työvuoronsa lopettanut tarjoilijamme samoihin valoihin ja tarjoutui heittämään meidät takaisin veneelle.

Päästyämme takaisin veneelle pohdimme hetken pitäisikö tutkia milloin virrat ovat suotuisia pääsylle Kielin kanavaan, mutta luovuimme ajatuksesta. Purjevene on kuitenkin nopeudeltaan aina hyvin epävarma eikä 200 NM matkaa ei voi arvioida 5-6 tunnin tarkkuudella. Haaveena oli päästä yhdellä legillä suoraan Kielin-kanavan sulkujen sisäpuolelle, mutta saavuimme Cuxhaveniin tankkaamaan juuri kun virta oli kääntymässä. Virtaa vastaan eteneminen suluille olisi tuskastuttavan hidasta, joten siirsimme lähdön aamuun ja myötävirtaan. Illan käytimme hyödyksi lainaamalla Cuxhavenin sataman ilmaiseksi tarjoamia polkupyöriä joilla pääsi näppärästi ruokakauppaan ja takaisin.

Yöllä matkalla Cuxhaveniin näimme tähän mennessä ehdottomasti hienoimmat koskaan meressä näkemäni fosforit. En ole koskaan aiemmin nähnyt, että koko meri kimmeltäisi kuin kuunsilta ja meressä heijasteleva fosfori veisi hämäränäön. Kummallinen fosfori-ilmö tuli ja meni, ilmeisestikin virtojen mukana, ja oli hämmentävää siirtyä yön aikana useita kertoja pimeydestä valoon ja taas takaisin pimeyteen. Yhden kerran keulan eteen ilmestynyt fosforivana säikäytti pahemman kerran, kun kieltäydyin uskomasta sitä vain fosforiksi vaan olin hetken jo varma että olin ajamassa johonkin kiinteään ja valaistuun.

Hieno vanha silta, roikkuva lossi ja vihreää maisemaa.

Eteukäteen olin odottanut Kielin kanavaa mielenkiinnolla, kuten aina muitakin uusia kokemuksia, mutta se osoittautui juuri siksi mitä olin pelännytkin. Päivän mittainen koneilu, mistä uutuuden viehätys  katoaa ensimmäisen tunnin jälkeen. Muutama hieno silta ja pari ahtaan tuntuista ohitusta, kun näkyvissä oli useampikin rahtilaiva, tarjosivat hieman vaihtelua, mutta aika vähän koko päivän viihdykkeeksi.

Kielin päässä saimme veneeseen täydennystä yhden gastin verran. Olimme tietenkin jo huomanneet varusteissamme kaikenlaisia puutteita, joista osan olimme ilmoittaneet Suomeen. Eniten odotimme saavamme vihdoin Suomen lipun. Lähtöhässäkässä lippu oli jäänyt meiltä ostamatta, kun kahdesta ensimmäisestä kaupasta oli löytynyt vain tyhjä kolo ja hintalappu hyllyn reunassa. Gasti toi mukanaan pienen lipun ja kertoi että isoja ei ole. Jääkiekon mm-kullan vuoksi kaikki vähänkään isommat Suomen liput on myyty loppuun ja toimitusaika uusille on kuukausia.

Lähtö Kielistä oli todella hieno. Aluksi luulimme, että alkamassa oli joku isompikin purjehduskilpailu, mutta ilmeisestikin kaikki sadat veneet olivatkin vain viettämässä vapaapäivää kaunissa säässä. Venemäärä muistutti taas lajin pienuudesta Suomessa. Sopivasta tuulesta ja kisakumppaneista innostuneena vedimme myös genaakkerin ylös. Iloa ei vain jatkunut kovin pitkään. Tuntia myöhemmin genaakkeri roikkui muodottomana mastossa, muut veneet olivat kadonneet ja me käynnistimme moottorin.

Yksinäinen aamu jossain eteläisellä Itämerellä. Tuulimittarin mukaan tuuli 9 solmua, tosin luottamus siihen oli mennyt jo paljon aikaisemmin.

Moottori työnsikin meitä lähes puolet loppumatkasta. Kielistä lähdön jälkeen pysähdyimme kaksi kertaa, tankkeihin vettä ja löpöä, mahoihin pizzat ja alle kolmen tunnin pysähdyksen jälkeen takaisin merelle. Onneksi kolmella purjehtijalla vahtilista tarjosi enemmän kuin riittävästi vapaa-aikaa.

Olisi kiva päästä ajan kanssa ihmettelemään etelä-Ruotsia, Tanskaa ja pohjois-Saksaa. Koskakohan siihen olisi mahdollisuus?

Hämmennystä, puolin ja toisin – Hollanti

Lensimme kipparin kanssa Hollantiin hakemaan venettä uudelle suomalaiselle omistajalleen. Kun matkatavarat saapuivat ruumasta, kaikki paukkuliivien osat olivat tallessa, eikä tällä kertaa laukuissa edes ollut ‘security checked’ -tarroja. Eli matkan toinen suunta sujui ilman ongelmia.

Veneellä tapasimme hollantilaisen myyjän, joka oli meille kokemus ja me epäilemättä myös hänelle. Kävimme tietenkin veneen huolellisesti läpi, mitä myyjä kovasti ihmetteli ‘koska olihan veneeseen tehty tarakastus’. Kun halusimme nähdä rustinraudat, yli kymmenen vuotta veneen omistanut myyjä ei edes tiennyt miten ne saa näkyviin.

Ruuvimeisseli käteen ja paneeleja irrottamaan. Meinasi jo tulla hätä käteen, kun paneelin viereiset koristelistat oli liimattu kiinni niin että varmasti pysyy. Onneksi ei tarvinnut lähteä hajottamaan paikkoja, kun keksimme irrottaa koko paneelin sijasta vain siihen asennetut kaijuttimet.

Matkalukemista lennolla.

Illalla oluen ääressä myyjä kertoi kuinka oli pitänyt ensimmäistä Suomesta tullutta yhteydenottoa hyvin epäilyttävänä. Alkukeväästä suomalainen ostaja oli kiinnostunut veneestä, mutta myös todennut että asialla ei ole kiire, koska jäiden lähtöön on vielä aikaa. Hollantilainen myyjä oli pitänyt meren jäätymistä ehkä huonoimpana ikinä kuulemanaan tekosyynä. Myöhemmin oli kuulemma tutkinut asiaa ja hämmästykseskseen todennut, että meri todellakin jäätyy Suomessa.

Myyjä lähti ensimmäiseksi päiväksi mukaamme. Matkalla sululle heiluttelimme vantteja ja pohdimme niiden kireyttä. Myyjä kertoi, ettei ollut aivan varma ovatko vantit hyvin vai eivät. Hän oli joutunut kahta vuotta aikaisemmin ottamaan maston alas ja siitä johtuen ensimmäistä kertaa myös säätämään vanttien kireyttä. Totesimme, että haluamme kiristää vantteja hieman, mutta myyjä mielestä se oli aivan liian vaatviaa työtä tehtäväksi matkalla sululle tai sulussa. Pysähdyimme siis sulun jälkeiseen satamaan ja kiristimme vantit.

Sulussa katselin ympärilleni kiinnostuneena ja kysyin, että pitäisikö nyt jännittä kun kyseessä sentään on ensimmäinen sulutukseni. Myyjä katsoi minua hyvin hämmentyneenä ja kysyi olinko tosissani. Yritin selittää, että ei sulkuja nyt oikeasti ole niin monessa paikassa, mutta keskustelusta jäi olo, että myyjä ei uskonut joko kommenttiani suluista tai edellisen illan tarinoitani siitä missä kaikkialla olen purjehtinut.

Hauskan oloinen päiväpursi, vaikka tuskin kovin edullinen.

Myyjä sanoi useampaan otteeseen, että oli kuvitellut myyvänsä veneen tunnin koepurjehduksen perusteella. Hän myös valitteli kuinka rakas myyntiprosessi oli ollut ja ihmetteli miksi suomalainen ostaja halusi tietää kaiken mahdollisen. No, jos itse olisin maksanut veneestäni kolmen vuoden palkkani, niin olisin minäkin ollut hyvin kiinnostunut monista asioista.

Usieta venettä koskeiva kysymyksiä ja ‘mitä väliä tuollakin nyt on’ -ilmeitä myöhemmin tuli ilta ja sovittu satama. Alkuperäisen suunnitelman mukaan vain jättääksemme myyjän rantaan, mutta yli 30 solmun tuuli, peräaallokko joka teki pilotilla ajattamisen mahdottomaksi ja kaatosade saivat meidät muuttamaan mielemme. Hieman hienostelua, mutta ei vain kiinnostanut lähteä pimeään, märkään ja aivan riittävän tuuliseen yöhön kahdestaan ilman autopilottia.

SSS – Suomi (ja Venäjä)

Vaikka veneen omistajana olisin tänä vuonna voinut lähteä kisaamaan vaikka ihan omalla veneellä ja jopa sen päällikkönä, ei se tuntunut millään muotoa järkevältä. Oma vene ei ole kisavene ja hyvin kaukana kisavarustellusta, joten miksi kieltäytyä hyvän veneen ja mukavan kipparin gastipaikkatarjouksesta?

Pitkin edeltävää viikkoa säätiedot näyttivät enemmän tai vähemmän katastrofaalisilta, mutta sentään perjantaiaamuun mennessä jotain poikkiviivoja ilmestyi tuuliennusteisiin. Tuulta riittikin, paria pläkää lukuun ottamatta, ihan mukavasti, vaikka Haukilahti ennen lähötä ei lupaillutkaan hyvää.

Helteisessä Haukilahdessa joku valitteli, kun uimahousut olivat jääneet kotiin. Tästä kehittelimme ajatusta erilaisesta Suursaaresta. Olisiko mahdollista ajaa kisa ilman sukkia, takkia, pipoa tai jotain muuta? Vitsailimme vielä lähtöalueella sukattomasta Suursaaresta. Tämä ei toteutunut kenenkään kohdalla, mutta itse vietin SaappaattomanSuurSaaren, SSS. Kaikkea sitä näkee.

Jokusen kerran saari on tullut kierrettyä, mutta aiempina vuosina ainakin toinen suunta on mennyt laidalla huppuun hautautuneena ja miettien miten kylmää merivesi voikaan olla. Tänä vuonna yöllä oli viileää, mutta lukuun ottamatta kahta lenkkareita hipaissutta aaltoa Kassun jälkeen paluumatkalla, säilyin täysin kuivana.

Keskityin kisaamiseen, enkä kuvaamiseen, mutta tässä kisafiilista tiistiksistä pari viikko aikaisemmin.

Vaikka kisaaminen ei kaikin puolin olekaan minun juttuni, niin kyllä kannatti lähteä. On vaan niin kivaa purjehtia, purjehduksen ilosta ja purjehduksen vuoksi. Kun konetta ei laiteta päälle, jos väylä kapenee tai tuuli loppuu. Kukaan ei laske aikatauluja ja mieti, että koska päästään saareen grillaaman makkaraa ja vertaile tuloaikoja purjeilla tai koneella. Osaavia käsiä on veneessä sen verran, ettei spinnun nostoa tarvitse jännittää. Eikä tarvitse miettiä että jaksaako tuota nyt nostaa kun se pitäisi laskea jo tuolla kahden mailin päässä.

Mukavaa vaihtelua on myös pakkotilanne käsin ajamisesta. Valitettavan vähän sitä pidemmillä reissuilla jaksaa käsin ajella, kun autopilotti nyt vain on niin kätevä. Reippaassa vuorokaudessa tuli ajeltua varmaan paljon enemmän kuin tänä vuonna muuten yhteensä, vaikka mm. yksi Hollanti-Suomi matka on jo tehty. Sunnuntaina ajaminen tuntui myös niskassa. Ei kannata istua laidalla pinna sylissä, polvet suussa, selkä kaarella ja niskat takakenossa.

Olisihan kisaaminen tietyski kivempaa, jos olisi myös saatu edes jotenkin kelvollinen sijoitus. Mutta onneksi purjehdus on vaan niin kivaa, joten eipä harmittanut sekään.